tiistai 10. huhtikuuta 2018

Ei se aina oikeen irtoo,

eikä onnistu kuten Strömsössä.



Viime viikonloppu meni Satakunnassa vanhan opiskeluaikaisen ystävän, Juhan tykönä. Tavoitteena oli kuvata kojusta niin ruokailevia valkohäntäpeuroja kuin merikotkia. Peurakojun eteen oli ladattu lasti kaalia ja kauraa. Lähimaasto oli kauttaaltaan peurojen tallaamaa, joten kuvaaminen näytti lupaavalta. Kelikin heittäytyi perjantai-iltana vallan dramaattiseksi, ja tuuli oli sopivan suuntainen. Nyt, jos ei koskaan.
Mutta ei, luontokappaleet päättävät itse, mitä tekevät, missä syövät ja milloin. Ei ole kuvassa elämää.


Toisella kojulla eväät olivat enempi lihalliset. Perjantaina paikalla ruokaili kaksi kotkaa ja lauantaiaamuna kojulle mennessäni näin yhden. Vahdittuani kymmenen tuntia oli uskottava, ettei tänään onnistaisi, kotka ei aamun jälkeen enää laskeutunut.


Olin tuonut tullessani pari sangollista lohenperkeitä saaliin varmistamiseksi.


Niistä kiinnostuivat nämä muuttomatkalla olevat harmaalokit.


Kelpasivat ne myös parille paikalliselle korpille.


Vanhassa kansansadussa tässä kohtaa huutaisi kettu: "Sun pomos on muhinoimassa sun eukkos kanssa". Korppi tieten aukaisisi suunsa ja rääkäisisi: "Mitä hel......!" Kalanpala olisi ollut ketun oma.


Nekään kaksi kettua, jotka aamulla tepastelivat tästä ohi eivät enää olleet huutelemassa, ja korppi sai pitää saaliinsa. Kuvaaja sai myös kauan himoitsemansa kuvat. Ei mennyt tämäkään istunto hukkaan. Lueskelin siinä samalla Juicen elämänkertaa ja sain tietää, että Juicen isä ei ollut eläissään kuten kukasta kukkaan lentelevä perhonen vaan niin kuin lumpusta lumppuun lentelevä koi. Lukemalla oppii aina jotain uutta.


 Sunnuntaiaamuna tulin kojulle varmuuden vuoksi jo pimellä. Sain nähdä komean auringonnousun. Kotkista ei ollut tietoakaan. Jokohan lähtivät kesälaitumille.


Muutaman tunnin jälkeen oli luovutettava, sillä kotiinkin oli määrä palata. Suomeen saapunut lämpäaalto oli käynnistänyt lintujen kevätmuuton. Joutsenia, hanhia, töyhtöhyyppiä, sepelkyyhkyjä ja rastaita oli jo runsasti liikkeellä.


Onkohan pesämätäs jo vallattuna?


Yleensä näissä blogitarinoissani kertoilen saavutuksistani, mitä sitten milloinkin olen tavoitellut. Nyt jäi ne varsinaiset tavoitteet kuvaamatta. Retki ei silti ollut ollenkaan epäonnistunut. Kyllä peurat ja kotkat tulevat vielä  kuvatuiksi, kunhan sitkeästi yritän. Liian helppo ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Joskus sitten. Sain kuitenkin kohtuulliset korppikuvat ja pelkkä luonnon tarkkailu on aina antoisaa.

Ja se toinen puoli, vanhan ystävän kohtaaminen vuosien jälkeen. Kuvausteni onnistumiseksi oli tehty paljon esivalmisteluja. Ylöspito oli mahtavaa ja peura- sekä ahvenkeito suorastaan gourmet-luokkaa. Kiitos Juha, tästä jatkakaamme!



tiistai 3. huhtikuuta 2018

Talven lintuja II

Jatketaan siitä, mihin osa I päättyi eli 1.2.


Konneveden Sirkkamäestä löytyi pakkaspäivän varpuspöllö.


Siikakoskessa mulskasi harjus, ei kun koskikara.


Nastolan Immilänkosken rantalepistä siemeniä haki kauan tavoittelemani tikli.


Kokonainen parvi heitä oli. Värikkäitä ovat 


Olen pitänyt ruokintapaikkaa yllä koko talven. Kaikenlaiset tiaiset,


keltasirkut,


punatulkut, urpiaiset, puukiipijät, närhet ja tikat ovat käyneet ruokailemassa. Urpiaiset tosin ovat olleet poissa jo jonkin aikaa.


Kujalan jätteenkäsittelylaitokselta elantonsa hankkivat korpit ovat olleet jo kevätmielellä.


Emäsalosta löytyi pajusirkkuja,


merikotkia, joista on aiemmin oma tarinansa sekä


meri-, iso- ja harmaalokkeja.


Kupparinojan syöttöpaikalla talvehti runsaasti pikkuvarpusia.


Uusikylässä törmäsin pikkukäpylintuihin. Oranssi on uros ja


kellertävä naaras. Toivottu ja mieluinen ensitapaaminen.


Huittisten peurakuvauksissa törmäsin tiellä kykkivään ukkometsoon. Yritin haastaa häntä kaksintaisteluun, mutta ei kai ollut vielä oikea aika, ukko lensi pois.


Lankalauantaina tavoitin Pensuolta pienen pulmusparven. Viimekesäiset puintijätteet olivat tarpeen matkalla pohjoiseen.


Pulmusia on joinakin keväinä nähty jopa tuhansien yksilöiden paarvia.


Tuorein löytö on lapinpöllö, joita oli eräällä metsäpellolla pari. Paikka jääkön paljastamatta. Minullekin se näytettiin luottamuksellisesti. Hienoja tällaiset kohtaamiset luonnossa ja varsinkin näin ensimmäisellä kerralla. Toivon, että näistä pöllöistä kertyy jatkossa lisää aineistoa omaan tarinaansa.


Näkee siellä luonnossa liikkuessaan muutakin kuin lintuja. Tässä täpläkauris- eli kuusipeurapari. Näin tunnisti eräs luontoammattilainen.








sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Lankalauantain kuvausretki


Läksin reissuun varhain aamulla auringon kohotessa pilvettömälle taivaalle. Pakkasta oli 15 astetta. Kiertelin Nastolan eteläpuolella Orimattilan, Pukkilan, Myrskylän, Artjärven, Lapinjärven ja Iitin maalaismaisemissa. Oli valoisaa ja kaunista. Toiveena oli tavoittaa käpylintuja, isoja tai pieniä, sama se.


Pysäytin autoni vähän väliä ja kiikaroin sekä kuuntelin vielä niin hiljaista maisemaa. Heti ensimmäisellä pysähdyspaikalla kuusimetsän siimeksessä pyrähti kuusen latvaan oranssinpunainen lintu. Kiikarilla totesin, että hänellä oli nokka ristissä siis käpylintu. Kiireisenä tämä ei malttanut jäädä odottamaan, kun kaivelin kameraani autosta.

Läheisen pellon takalaidalla kävi sen sijaan pulputus. Teerikukot olivat aloittaneet soidinmenonsa. Kanaset odottivat vielä parempia muuveja viereisen koivun latvassa. Lähikuvat vaativat aikaisempaa, pimeällä tapahtuvaa asettumista naamiotelttaan sopivalle hollille. Paikka on nyt tiedossa.


Samaa peltoa kiikaroidessani huomasin  viljansängen joukossa liikettä. Pohjoiseen matkalla olevat pulmuset olivat löytäneet ruokailupaikan.


Linnut liikkuivat, lähinnä kävellen, sänkivaolta toiselle. Sieltä varmaan löytyi viimekesäisiä jyviä.


Joku luotti enemmän siipiinsä.


Yllättävän luottavaisesti ne päästivät ryömivän kuvaajan luokseen.


Missä Venäjällä pidetään heiniä? Ladoissa, kuten meilläkin ennen.


Orimattilasta löytyy Suomen vanhin teräsbetonisilta, Tönnön silta.


Silta ylittää Porvoonjoen Tönnönkosken kohdalla. Betonisillan paikalla oli aikaisemmin puurakenteinen silta. Maisema on idyllinen. Sillan alapuolella on vieläkin käyntikuntoinen mylly. Katso linkistä kuva ja tarina.


Kaikki lampaat eivät ole joutuneet pääsiäispöytään. Osalle on siunaantunut vaativa paimenkoiran koulutustehtävä.


Näin mentiin Kurunkulmassa. Samoissa maisemissa oli myös lintumiehiä kaukoputkineen odottamassa kevään ensitulijoita. Kuulema on vielä hiljaista, muutama kiuru ja töyhtöhyyppä oli taivaalla liidellyt.


Artjärvelle oli sentään saapunut joutsenpari lepäilemään. Varmaan heillä vielä matkaa edessä.


Tienpenkalta pyrähti parvi pikkulintuja lähikuusikkoon. Keitä olivat? Auto seis ja etsimään. Paikallislintuja olivat, keltasirkkuja. Mutta kyllä näin kauniin linnun vuoksi kannatta hetkeksi pysähtyäkin.


Eivät ole nämä linnut kaakanoita vaikka kaukana olivatkin. He ovat peltopyitä, joita nykyisin enää kovin harvoin tapaa. Kun otin vain pari askelta lähemmäksi, hävisivät linnut kuin maan nielemänä. En halunnut heitä enempää häiritä, ja niin jäi tarkemmat kuvat saamatta.


Toiset etsivät putkillaan vaikkapa lintuja toiset taivaankappaleita, kukin intohimonsa ja mielenkiintonsa mukaan. Nämä tornit kuuluvat Tähtitieteellinen Yhdistys URSAlle.


Kuten tämäkin lautasantenni. Mitä lie avaruuden ääniä kuuntelevat. Havaintoasema sijaitsee Artjärvellä.


Ajaen Artjärven tietä itään löytyy aivan tien laidasta upea luonnonmuodostelma, Ruskiakallion rotko. Kuin olisi itse Mooses sauvaansa heilauttanut ja vedet ei kun kalliot erkanivat. Jonkun muinaisen maanjäristyksen aikaansaannosta tämä mukitteleva muutaman kymmenen metrin pituinen rotko varmaan on.


Näkymä suoraan ylöspäin. Nyt pohja oli jääkannen peitossa. Sanoi paikallisasukas jään alla olevan vettä vyötäröön asti. Oli kuulema kokemuksen tuomaa tietoa, kun oli joskus jää pettänyt.


Näin läheltä autoa sen löydät.

Ei löytynyt tällä kertaa käpylintuja  kuvattavaksi asti. Kaikenlaista muuta sitten yllinkyllin, jopa vielä seuraavallekin retkelle. Tästäkin läheltä löytyy tätäkin upeampi rotko nimeltään Mäyrämäen rotko. Kunhan lumet sulavat ...







torstai 1. maaliskuuta 2018

Merikotkien mailla

"Merikotkakanta taantui 1800-luvun lopulla voimakkaasti vainon vuoksi. Heikoimmillaan kanta oli 1920-luvulla, jonka jälkeen laji runsastui. Kanta kärsi ympäristömyrkyistä 1960- ja 1970-luvuilla ja laji kävi Suomessa jo sukupuuton partaalla. 1975 Suomessa varttui vain neljä merikotkan poikasta. Talviruokinnan ansiosta kanta on uudelleen elpynyt, ja vuonna 2016 luku oli 468. Merikotka on yksi onnistuneen luonnonsuojelun symboleista."


Lenti lintunen Lapista, kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri eikä kokko pienen pieni:
yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta lakaisi,
pursto merta pyyhätteli, nokka luotoja lotaisi.
                                                        (Kalevala)


Teimme Jorman kanssa tiistaina 27.2. retken merikotkien maille Porvoon rantavesille. Pakkasta oli aamulla yli kaksikymmentä astetta ja iltapäivälläkin vielä kuusitoista. Idästä puhalsi Siperian tuuli sellaisella voimalla, että kylmän vaikutus lähes kaksinkertaistui. Oli siis aivan tajuttoman kylmä oikeaoppisesta vaatetuksesta huolimatta. Alkupäivän ajan aurinko paisteli pilvettömältä taivaalta ja valkoiset hanget peilasivat valoa mukavasti myös lintujen alapintaan.


Vanhalla merikotkalla pyrstösulat ovat valkoiset, muutoin lintu on tasaisen ruskea pään ollessa vaaleahko.


Iltapäivällä alkoi ilmaantua pilviä, ja kamera-asetukset alkoivat käydä hankalammiksi, takanäyttökään ei päivän kirkaudessa paljoa auttanut. 

"Merikotka on Suomen suurin lintu, kun perusteena on siipien kärkiväli. Siivet ovat paitsi pitkät, myös leveät. Pyrstö on suhteellisen lyhyt ja muodoltaan tylpän kolmiomainen. Nokka on suuri, ja yhdessä pitkähkön kaulan kanssa lentävän merikotkan profiili näyttää ikään kuin ”lentävästä matosta” työntyisi esiin samanpituinen uloke sekä eteen- että taaksepäin."


Lopulta päivä kävi tasaisen harmaaksi. Lämpö- ja tuuliolot sensijaan pysyivät ennallaan. Linnut ovat asettuneet näille sijoin kalastajien luovuttamien roskakalojen ansiosta. Tunnustettakoon, että meilläkin oli mukana lohenperkeitä tarjoilua varten.


Kun pöytä oli katettu, alkoi ruokavieraita saapua. Meri- ja harmaalokit sekä paikalle eksynyt isolokki laskeutuivat rohkeasti aterialle. Kotkat olivat selvästi arempia, ja ne pysyivätkin meidän läsnäollessamme loitommalla. Edes piiloutuminen rantakivien väliin ei auttanut. Kotkalla on kotkan näkö!  Kun läksimme pois uskalsivat kotkat välittömästi iskeä saaliin kimppuun.


Etupäässä ne tyytyivät vain lentotarkkailuun, mutta välillä laskeuduttiin jäälle.


Ruokinnan ja tekopesien ansiosta merikotkat ovat lisääntyneet jo siinä määrin, että systemaattinen haaskaruokinta on lopetettu. Onpa joku jo sitäkin mieltä, että kotkia alkaa olla liikaa. Haahkakantojen hiipuminen kertonee omaa tarinaansa. Kävisikö lounaaksi merimetso?


Kertanäkemällä saattoi nähdä parhaimmillaan kahdeksan merikotkaa. Kaikki eivät vain mahtuneet kerralla pitkän objektiivin näkökenttään. Samanlaisia joukkoesiintymisiä on pitkin merialueemme rantamia. Sisämaassa ainakin Pirkanmaan Pyhäjärvellä voi törmätä vastaavaan ja jopa isompaan kotkaparveen.


Lokit olivat rohkeampia ja kävivät vähitellen ruuan kimppuun. Nuori harmaalokki (oletan) sai mahansa täyteen.

"Harmaalokki on tavallisista lokkilajeistamme merilokin jälkeen suurin. Aikuisena se on selkäpuolelta siniharmaa, siivenkärjet ovat kalalokin tavoin mustat ja niissä on valkoiset kärkinipukat. Muuten harmaalokki on höyhenpuvultaan valkoinen. Nuori harmaalokki on päästä, kaulalta ja selkäpuolelta harmaanruskea kellertävin höyhenreunuksin ja täplin. Vatsapuoli on harmaanvalkoinen ja tiheästi ruskeajuovainen ja -täpläinen. Siipisulat ovat tummanruskeat (nuorella selkälokilla lähes mustat) ja sisemmät käsisulat muodostavat vaalean “luukun” (puuttuu selkälokilta)."


Paras kuvani isolokista. Tämän kummempaa en saanut aikaan.

"Isolokki on merilokin kokoinen, täysin vaalea lokki. Selkäpuolelta isolokki muistuttaa harmaalokkia, mutta selän ja siipien siniharmaa on selvästi vaaleampaa. Nuori isolokki on kauttaaltaan hiekanruskea. 2–3-vuotiaana isolokit ovat lähes täysin valkoisia."
"Esiintyminen: Harvalukuinen talvivieras joulu–maaliskuussa erityisesti satamissa ja kaatopaikoilla. Pesivänä Jäämeren rannikolla Kaninin niemimaalta itään, Huippuvuorilla ja Grönlannissa."


"Merilokki on suurin ja rotevin lokkilajimme. Aikuisena se on selkäpuolelta musta. (Toinen mustaselkäinen lokkilajimme on merilokkia selvästi pienempi selkälokki.) Pää, kaula ja vatsapuoli ovat valkoiset. Puvultaan aikuinen merilokki muistuttaa selkälokkia, josta se eroaa leveämpien ja tylpempien siipien, siiven takareunan kapeamman valkoisen reunan ja punertavanharmaiden jalkojen perusteella (selkälokilla keltaiset)."
"Esiintyminen: Pesimälintuna meren rannikoilla ja suurimpien järvien saarilla sekä soilla Pohjanmaalla ja Suomenselällä. Suomen kannaksi arvioitu 2.300 paria."


Kun musta on mustaa ja valkoinen valkoista.

Hieno päivä, vaikka ajatus sen kylmyydestä saa vieläkin luita myöten hytisemään . Kotkakuvauksessa on vielä melkoisesti saavutettavaa, mutta hyvä toisaalta niin. 


Lainaukset: LUONTOPORTTI       http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/