Viime viikonloppu meni Satakunnassa vanhan opiskeluaikaisen ystävän, Juhan tykönä. Tavoitteena oli kuvata kojusta niin ruokailevia valkohäntäpeuroja kuin merikotkia. Peurakojun eteen oli ladattu lasti kaalia ja kauraa. Lähimaasto oli kauttaaltaan peurojen tallaamaa, joten kuvaaminen näytti lupaavalta. Kelikin heittäytyi perjantai-iltana vallan dramaattiseksi, ja tuuli oli sopivan suuntainen. Nyt, jos ei koskaan.
Mutta ei, luontokappaleet päättävät itse, mitä tekevät, missä syövät ja milloin. Ei ole kuvassa elämää.
Toisella kojulla eväät olivat enempi lihalliset. Perjantaina paikalla ruokaili kaksi kotkaa ja lauantaiaamuna kojulle mennessäni näin yhden. Vahdittuani kymmenen tuntia oli uskottava, ettei tänään onnistaisi, kotka ei aamun jälkeen enää laskeutunut.
Olin tuonut tullessani pari sangollista lohenperkeitä saaliin varmistamiseksi.
Niistä kiinnostuivat nämä muuttomatkalla olevat harmaalokit.
Kelpasivat ne myös parille paikalliselle korpille.
Vanhassa kansansadussa tässä kohtaa huutaisi kettu: "Sun pomos on muhinoimassa sun eukkos kanssa". Korppi tieten aukaisisi suunsa ja rääkäisisi: "Mitä hel......!" Kalanpala olisi ollut ketun oma.
Nekään kaksi kettua, jotka aamulla tepastelivat tästä ohi eivät enää olleet huutelemassa, ja korppi sai pitää saaliinsa. Kuvaaja sai myös kauan himoitsemansa kuvat. Ei mennyt tämäkään istunto hukkaan. Lueskelin siinä samalla Juicen elämänkertaa ja sain tietää, että Juicen isä ei ollut eläissään kuten kukasta kukkaan lentelevä perhonen vaan niin kuin lumpusta lumppuun lentelevä koi. Lukemalla oppii aina jotain uutta.
Muutaman tunnin jälkeen oli luovutettava, sillä kotiinkin oli määrä palata. Suomeen saapunut lämpäaalto oli käynnistänyt lintujen kevätmuuton. Joutsenia, hanhia, töyhtöhyyppiä, sepelkyyhkyjä ja rastaita oli jo runsasti liikkeellä.
Onkohan pesämätäs jo vallattuna?
Yleensä näissä blogitarinoissani kertoilen saavutuksistani, mitä sitten milloinkin olen tavoitellut. Nyt jäi ne varsinaiset tavoitteet kuvaamatta. Retki ei silti ollut ollenkaan epäonnistunut. Kyllä peurat ja kotkat tulevat vielä kuvatuiksi, kunhan sitkeästi yritän. Liian helppo ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Joskus sitten. Sain kuitenkin kohtuulliset korppikuvat ja pelkkä luonnon tarkkailu on aina antoisaa.
Ja se toinen puoli, vanhan ystävän kohtaaminen vuosien jälkeen. Kuvausteni onnistumiseksi oli tehty paljon esivalmisteluja. Ylöspito oli mahtavaa ja peura- sekä ahvenkeito suorastaan gourmet-luokkaa. Kiitos Juha, tästä jatkakaamme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti